Profiili

Miksi minusta tuli kirjailija

eli

Ehkä jotenkin näin

Kirjallisen urani jykevä tukipylväs on jokseenkin tylsä ja epädramaattinen lapsuus. Pohjanmaan aukeassa, tyhjässä maisemassa täytyi kehittää mielikuvitusta, jottei elämä olisi tuntunut yhtä lattealta kuin se entinen merenpohja.
Tylsyyteen voi tietysti keksiä muitakin hoitokeinoja kuin lukemisen ja kuvittelemisen. Pienessä pitäjässä 70-luvulla ei kuitenkaan ollut kovin suurta virikevalikoimaa. Näin jälkikäteen sitä on helppo arvostaa.

Kuvitellaan vaikka kesäpäivä lapsuudestani. Kaverit ovat jossain, vanhemmat töissä, pikkuveli naapurissa. Pihassa on ruohikkoa, puita ja kaksi keinua, joissa olen keinunut kyllikseni jo aamusta. Televisiota meillä ei ole, ja vaikka olisikin, ei sieltä tulisi ohjelmia päiväsaikaan.

Kavereitten kanssa yksi ykköshuvi on käpälöidä läheisen lehmihaan sähköaitaa. Siitä saa sähköiskun, vaikka pitää kiinni vain kaverin kädestä, kun kaveri pitää aidasta. Aidalle ei kuitenkaan uskalla mennä yksin.
Ryhtyäkö siis harjoittelemaan tikanheittoa ammattimielessä? Pelaamaan pasianssia? Ei! Kirjasto on auki!
Avainhenkilö kirjastoasiassa oli enoni. Hän vei minut kirjastoon ja selitti, mikä juttu se on. Eno osoitti tärkeitä paikkoja kirjastossa; niistä ehkä merkittävin oli Muumi-kirjojen sijainti. Enoni myös keksi itse – ihan minua varten – voimallisia kertomuksia. Niin voimallisia, että ne jäivät elämään pikku päässäni ja värittivät arkeani.

Kirjastontätejä ei ikinä voi arvostaa liikaa. Jos Kauhavalla ei olisi ollut kilttejä kirjastontätejä, en olisi uskaltanut asuilla kirjastossa eikä minusta ehkä olisi tullut ollenkaan kirjallista ihmistä. Olin nimittäin hyvin kaino lapsi. Siksikin kirjat sopivat minulle hyvin. Niille ei tarvinnut jutella, ne hoitivat kokonaan itse sen puolen.
Kari Vaijärvi sanoi kerran, että nämä “Näin minusta tuli kirjailija”-jutut tapaavat olla vähän sellaisia väritettyjä tarinoita ja kirjailijoitten omia rakkaita legendoja. Hän oli varmasti oikeassa. Jonkinlainen selitys on kuitenkin keksittävä, koska tätä asiaa kysytään usein.

Kouluvierailuilla kuljetan mukanani muutamaa kirjaa, jotka kuuluvat omaan legendaani. Toinen on Joel Lehtosen Tarulinna ja toinen Lewisin Taikurin sisarenpoika. Lapsuudessani olivat muotia melko järkevät ja asialliset lastenkirjat, joista oppi hyödyllisiä asioita ja joissa ylipäätään elettiin arjessa. En väheksy niitä, mutta Taikurin sisarenpoika kyllä räjäytti minun pankkini. Siinähän mentiin toiseen maailmaan, siinä esiintyi velhoja ja taikureita, siinä eläimet puhuivat ja hevonen lensi. Tällaisiakin kirjoja siis oli olemassa. Paljon myöhemmin opin termin ihmeen tuntu, ja siitä taisi olla kysymys. Se oli ehdottomasti minun juttuni.

Tarulinnan sadut taas olivat kummallisia ja välillä pelottaviakin. Se oli mahtavaa ja sekin tuntui omalta. Kun lopulta rupesin kirjoittamaan proosaa, oli aivan selvää, että yrittäisin kirjoittaa jotakin kummallista ja mielellään myös pelottavaa.

Kun ajattelen niitä vaiheita, jotka johtivat minut kirjailijaksi, tunnen olevani paljon velkaa tärkeille ihmisilleni. Olin ja olen hyvin epävarma siitä, mihin kykenen, mitä viitsin ja mitä minun kannattaa tehdä.
Minua on tuupittu eteenpäin. Olen saanut tärkeää oppia ja sopivaa kannustusta. Tapaan usein jäädä paikoilleni märehtimään, ja voisin hyvin jäädä siihen vaikka loppuiäkseni, mutta aina tulee joku ja potkaisee ahterille.
Sitten löydän taas itseni koneen äärestä ja muistan, mistä pidän maailmassa eniten. Mikä on nitä harvoja asioita, jotka tekevät minusta hetkeksi ahkeran ja kunnianhimoisen. Mikä on se asia, jossa ole parhaimmillani.

(julkaistu Lukufiilis-lehdessä 3/2009)

FacebookTwitterGoogle+WhatsAppShare
 

< ?php if(function_exists(addtofacebook)) : addtofacebook(); endif; ?>